Väestöliiton logo

Kysymys: Koulunkäynti tökkii – mitä teemme?

Viisitoistavuotiaan pojan koulunkäynti ei suju yhtään. Pikkuhiljaa mukavan alun jälkeen tilanne on mennyt huonompaan suuntaan koko ajan. Poika menee kouluun, mutta ei tee mitään. Olemme keskustelleet lukemattomia kertoja tästä asiasta kotona ihan hyvässä hengessä, mutta tilanne alkaa ahdistaa meitä kaikkia.

Pojalla on kavereita, liikuntaharrastuksia ja kotona kaikki hyvin. Ei enää raivoa ja riehu, päihteiden käyttöä ei ole, ja meillä on hyvä keskusteluyhteys. Koulusta painostetaan kotia: Kauhulla avaamme sähköpostia, mitä taas tänään. Poissaoloja on jonkin verran, myöhästymisiä ja muuta. Mitä voitaisiin tehdä?

Vastaus:

Kertomasi perusteella moni asia perheessänne ja poikanne kohdalla on hyvin tai jopa parantunut (ei ENÄÄ raivoa). Kun jokin asia on saatu korjaantumaan, on aina helpompaa parantaa seuraavaa. Pojalle voi antaa myönteistä palautetta aiemmista onnistumisista motivoidakseen häntä saamaan aikaan muutosta myös koulunkäynnin suhteen.

Vertailu sisaruksiin ei kannata varsinkaan pojan itsensä kuullen. Poikanne elämän hyviä asioita (kaverit, harrastus, keskusteluyhteys, päihteettömyys) kannattaa nostaa esiin ja tukea häntä niissä – samoin koulunkäyntiin liittyviä asioita aina, kun hän siellä onnistuu.

Monesti murrosikäisen vanhemmilta vaaditaan sitä, että jaksaa sinnikkäästi toistaa toistamasta päästyäänkin samaa asiaa ja viikosta toiseen patistaa nuorta oikeaan suuntaan. Sitkeys tuottaa lopulta tulosta, kun nuori pääsee yli pahimmasta vaiheesta. Myös pojan vastuuttaminen omista teoistaan on tärkeää: Hänet on saatava perustelemaan tekojaan, myöhästymisiä yms. – tekeekö hän itse vai meneekö joukon mukana.  Perusteluksi ei riitä ”Emmä tiiä” tai ”Ei huvita”.

15-vuotiaan voi olla vaikea nähdä kauas tulevaisuuteen, mutta tulevaisuuden haaveita ja suunnitelmia on uskallettava sanoa ääneen. Keskustelussa on hyvä maalailla useita, kuitenkin pääosin realistisia, tulevaisuuden vaihtoehtoja; esim. kitaran soitto hevibändissä ei voi olla nuoren ainoa tulevaisuuden suunnitelma, vaikka se olisikin hänen haaveensa, jota sinällään ei kannata tyrmätä. Tulevaisuuden pohtimisen kautta pojalle voi hahmottua näkemys siitä, minkä vuoksi raahautua kouluun, vaikka opiskelumotivaatio ei niin suuri tällä hetkellä olisikaan.

On hyvä, että teillä on toimiva keskusteluyhteys – nyt onkin tärkeää saada nuoren itsensä kanssa aikaan suunnitelma, johon hän itsekin sitoutuu. Poikaa ei voi pakottaa aktiivisuuteen koulussa, mutta kouluun meneminen ja lintsaamisen loppuminen voisi olla minimivaatimus ainakin aluksi. Mahdollisista seuraamuksista on myös hyvä sopia yhdessä (esimerkiksi mitä seuraa poissaoloista tai kenen yhteistyökumppanin kanssa koululla aletaan asiaa selvittää tarkemmin, jos arvosanat entisestään laskevat).

Myönteistä palautetta sitoutumisesta suunnitelmaan ja suunnitelman noudattamisesta jatkossa kannattaa jakaa säästelemättä. Jos tilanne korjaantuu selkeästi yli minimitavoitteiden, aina on mahdollista käyttää myös  porkkanaan, jokin nuoren kovasti toivoma asia voi toteutua, jos hän ei mene yli sieltä, missä aita on matalin, vaan motivoituu tekemään töitä ja alkaa itse asettaa tavoitteita opiskelulleen.