Väestöliiton logo

Blogit

Lue Väestöliiton blogeja vanhemmuudesta.

Laatuaikaa

Olen viettänyt erityaiti_tytar_sohvaistä viikkoa. Kuopukseni on tällä viikolla tutustunut työelämään kehitysyhteistyöjärjestössä. Puoliso on ollut työmatkalla ja olemme viettäneet tavallista enemmän aikaa kahdestaan. On ollut mielenkiintoista huomata, miten suhteemme dynamiikka on muuttunut myönteiseen suuntaan viikon aikana. Olen voinut keskustella nuoren kanssa työpäivän kokemuksista. Olemme käyneet yhdessä lounaalla ja ostoksilla töiden jälkeen.

Myönteisiä seurauksia on ollut nähtävissä kotonakin. Nukkumaanmenosta ja kotiaskareista on päästy helpommin yhteisymmärrykseen.  Olen miettinyt, mistä tämä kaikki johtuu. Olenko itse löysännyt pipoani vai toimiiko lapseni eri tavoin? Tämä rohkaisee minua katsomaan peiliin ja tutkimaan, miten oma käyttäytymiseni vaikuttaa toiseen. Kun olen rauhallinen ja rento, se näkyy myös nuorelle, joka vastaa minulle myönteisemmin.  Näin ruokimme toisissamme myönteistä vuorovaikutusta. Voisikohan kokeilua jatkaa tulevina viikkoina, kun nuori palaa normaaliin kouluarkeen?

 

Seuraavat kirjoitukset ovat kirjoituskilpailumme satoa.

Ihan sama, ei kiinnosta!

Rakastuin nuoreen mieheen ja mukana tuli perheen neljä lasta. Alkumetreillä lapset suhtautuivat minuun, isänsä uuteen naisystävään ja lapsiini mielenkiinnolla ja innostuksella uusista asioista. Mökkireissut ja retket sekä iltahommat sujuivat vuosien tuomalla kokemuksella lasten parissa.Meillä on ollut hauskaa ja saatu hullutella ja nauttia kaikesta kivasta.Ohjeistuksiani ja neuvoja on kuunneltu auliisti ja mietitty miten asiat hoidetaan fiksusti.

Nyt viimeisen vuoden aikana,kun isommista lapsista on kasvanut teinejä ja murkkuja, niin tilanne on muuttunut ihan päälaelleen. Yhdessä ei suostuta tekemään mitään,jos ei ole kalastusreissusta kyse. Toki sinnekään ei kuulemma kannata lähteä, kun kyseisessä järvessä ei ole yhtään kalaa (sama, mihin järvelle mentäs). Kaikki ideani, tekemiseni ja sanomiseni ja olemiseni kyseenalaistetaan. En uskonut, että joudun perustelemaan jokaista sanomistani. Vaikka miksi pitsassa on oliiveja tai kananmunat on väärin keitetty tai letut vääränlaisia. Puhkun ja puhisen itsekseni, olen oppinut sen sanonnan, että, – ihan sama, ei kiinnosta. Kun en enää keksi, mitä fiksua voisi vastata tai puolustella omia aikuisen tekemisiä.

Miten tähän on tultu? En muista omien lapsieni tehneen tällaista. Tosin aika voi kullata muistot, eikä vanhempana enää jaksa kaikkea narinaa kuunnella. Kait sitä koittaa olla kiva vanhempi toisen lapsille? Mutta rajat kyllä asetan, oli sitten kenen lapset tahansa kyseessä.

Ehkä se olen minä, se hankala osapuoli, uusperheen äitipuoli, osa-aikainen sellainen. Joka koittaa kurittaa, rakastaa, opettaa ja kasvattaa toisen perheen lapsia.Kun toisaalta sitten elellään ihan toisenlaisin opein ja tavoin.

Tunnen olevani puutteellinen, osaamaton ja kädetön äitipuoli, vaikka haluaisin olla ihan jotain muuta.Vanhempien väleihin en osaa sanoa mitään, harmittaa se nokittelu ja tappelu jokaisesta pienestä asiasta. Lapset siinä välikappaleena. Sen tiedän, että isänsä ei puhu lasten kuulleen mitään pahaa heidän äidistään. Hoitaa lasten asioiden puhelutkin sivummalla.

Tällaiseen elämään olen päässyt osalliseksi, kun sydän on syrjällään lasten isään, minun elämänkumppaniini. Ulkopuolisten silmissä lapset käyttäytyvät mallikelpoisesti. Koulu sujuu suht hyvin ja tietyt elämän osa-alueet hienosti hallinnassa. Tässä olen miettinyt, että kauanko tätä tällaista voi jatkua ja jaksaa? Miten tästä voisi selvitä pienemmillä “mustelmilla” ja kiukkuilulla. Olisi ihanaa, kun perheiden pelisäännöt selkiytyisivät ja lapset saisivat olla vielä lapsia, vailla suuria aikuisten huolia.

Nimimerkki: Etä-äitipuoli

 Rajoja ja rakkautta?

18 v. poika oli kesällä grillijuhlissa kaverillaan. Sovitusti. Lähti illalla ennen kuin äiti yöksi töihin. Aamulla äidin palatessa yövuorosta oli eteinen ja pikkuvessa laatattu perusteellisesti. Poika nukkui väsymystä/sammumista pois sängyssään. Äiti otti vain hammasharjansa, pesi hampaansa toisessa vessassa ja kömpi nukkumaan. Äidin herätessä iltapäivällä oli myös teini herännyt.

Äiti kysyi: Oliko teillä pilaantunutta viinaa?

Poika vastasi: Taisi olla.

Äiti: Siivoa jälkesi ja peset sitten huomenna eteisen maton!

Poika: Joo.

Asiasta ei ennmpää keskusteltu. Poika pesi maton ja siivosi vessan ja eteisen.Olotila näytti niin kehnolta ja krapulaiselta, että äiti uskoi pojan oppivan läksynsä vähemmälläkin saarnaamisella. Asiaa jossain vaiheessa jonkin verran juteltiin läpi: mitä oli tapahtunut, miksi, miten kannattaa toimia jatkossa.

Aikuiset ystävät ja naapurit ihmettelivät rentoa asennoitumistani, mutta ehkä se oli oikein tämän lapsen kohdalla, koska ylilyöntejä ei ole tapahtunut sen jälkeen.

 

VSHTNY~1

Kaikki on hyvin, vai onko?

Olin itse teini helvetistä, tai jostain vielä syvempää. Joten tiesin mitä odottaa kun lapseni tulisivat murrosikäisiksi, ja samalla koin “ansaitsevani” kaiken sen mitä tuleman piti. Mutta kävikin niin, että lapseni (15 v. ja 13 v.) ovatkin yllättävän fiksuja ja hyvin käyttäytyviä teinejä. Toistaiseksi (paino sanalla toistaiseksi!) eivät ole jääneet kiinni tupakoinnista,muista päihteistä puhumattakaan. Molemmat tottelevat kotiintuloaikoja, eivätkä karkaile ikkunoista. Nuorempi pärjää koulussa loistavasti, ja vanhempikin paremmin kuin äitinsä samassa iässä. Meillä menee siis toistaiseksi todella hyvin. Tai siis kaikesta päätellen näin pitäisi olla. Mutta miksi minä olen sitten niin onneton? Mikseivät lapset puhu minulle? Kerro ongelmistaan,iloistaan ja suruistaan? Miksi minut on jätetty kokonaan kaiken ulkopuolelle? Miksi huolehtivasta ja rakastavasta äidistä on tullut nalkuttava majatalon emäntä?

 

shutterstock_176621906

Hauskaa hanskasta

Löysin eräänä päivänä kohta 12-vuotiaan poikani huoneesta keltaisen siivouksessa käytettävän kumihanskan,joka oli puoliksi kääntynyt väärinpäin. Reunasta rikottaen kannoin hanskan roskiin ja pohdin hymyillen, että on muoti kehittynyt kun itseensä pitää tutustua kumihanskan kanssa 😀

Iltapäivällä, kun poikani tuli kotiin naureskelin hänelle asiaa. Meillä on aina puhuttu seksistä ja murrosiästä avoimesti, ja sanoin, että voin kyllä hankkia hänelle kondomeja jos ei uskalla itse niitä käydä ostamassa. Poika puoliksi hämillään ja puoliksi nauraen vastasi,  että eihän hänellä ole edes tyttöystävää ja harjoitteluun ei kyllä kumihanskaa tai kondomia tarvita…

Lopulta selvisi, että kumihanskasta oli tarkoitus leikata sormet irti ja käyttää ne lutkun valmistukseen (jonkinlainen ritsa,jossa sormiosa ja muoviputki)…tuosta lutku-sanasta saimme sitten revittyä lisää huumoria 😉

Urpo-äiti

Ennen kuin tyttärestäni tuli esimurkku, en tiennyt, miten urpo olen. Olen paska-äiti, tyhmä, rageen turhasta ja KAIKKIEN MUIDEN äidit ja isät ovat minua ja miestäni huomattavasti älykkäämpiä, nuorekkaampia ja ennenkaikkea käyvät joka viikonloppu ja kaikilla lomilla JOSSAIN, yleensä Rukalla tai Levillä tai ainakin Tukholmassa ja me ei käydä IKINÄ missään.

Samaan aikaan saan kuitenkin ilon ja kunnian kuljettaa rakkautemme hedelmää 4-5 kertaa viikossa harrastuksiin, maksaa hänen älypuhelimensa laskun ja tarjota kodissamme ravitsevaa ruokaa, joka sisältää oikeuden syödä kaikki ovesta sisään tulevat herkut, myös ne, jotka ostetaan vierasvaraksi ja kätketään hyllyn pimeimpään nurkkaan.

Rakastanhan minä tuota, omaa, ihanaa tyttöäni.Mutta on se välillä aivan sairaan rasittava, ihan kuistilla ja ragee aivan mitättömistä.

Toivottavasti välit säilyy jatkossakin yhtä avoimena vaikka nyt jo huomaa esimurkkuikäisen käytöksestä että mutsi on kovin usein urpo.

Nimimerkki: Esimurkkuikäisen mamma

pyora

Ihana joulu

Teinipojalta meni vanha polkupyörä tohjoksi hurjastellessa ja hän esitti äidille, että tarvitsee kevarin. Poika haukkui mutsin pataluhaksi, kun odotettua kevaria ei sitten tullutkaan. Yksinhuoltajaäidin rahat olivat riittäneet juuri ja juuri uuteen monivaihteiseen 500 euron polkupyörään, jonka nähtyään poika totesi: sama kun heität ton fillarin heti roskiin.

No, sitten siinä odoteltiin joulua hilpeissä tunnelmissa. Jouluaattona poikaa ei enää näkynytkään, äiti kökötti kotona miesystävänsä kanssa jouluruokien ääressä odotellen, koska poikakin tulisi joulunviettoon. Illemmalla tuli pojan tekstari junasta: “Oon lähteny mummolaan, mummolta saa enemmän rahaa kuin sulta.” Pojan palattua kotiin paljastui, että suuttumisen syy. Poika oli haaveillut, että voisi kevarilla ajella tyttökaverin luo, joka asui toisella paikkakunnalla. Äiti lupasi tukea junamatkoja tyttökaverin luo ja rauha palasi perheeseen.

Sillä kirotulla polkupyörälläkin on tapahtuman jälkeen ajettu jo monen tyttökaverin luona, käyty lukio loppuun ja aloitettu ammattikorkeakouluopinnot, sekä käyty useammassa kesätyössä. Jälkeenpäin poika sanoi: “Olipa hyvä, ettet äiti ostanut sitä moposkootteria sillon, mul on paljon paremmat absit vatsassa nyt kun olen pyöräillyt niin paljon!”

Lue lisää blogeja vanhemmuudesta.